Isojen muutosten tuulissa sanoin itseni irti työpaikasta, jossa olin jo pitkään ollut ja pitkään voinut huonosti. Irtisanoutuminen tapahtui vähän itsellenikin yllättäen, vaikka päätöksen olin jo tehnyt puoli vuotta sitten. Odotin vain sopivaa aikaa. Sopivaa aikaa ei tullut ja sinnittelin kivojen asiakkaiden voimalla viimeisen puoli vuotta. Tilannehan eteni niin, että pari päivää irtisanoutumisen jälkeen seurasin ikävää tilannetta, jossa käytiin ainakin kahteen eri kertaan ainakin neljän ihmisen voimin yhden ihmisen työtä muuttamaan ja arvostelemaan. Ahdistuin tilanteesta todella paljon, vaikka se ei minua koskettanut. Olisin silti halunnut auttaa, mutten pystynyt. Kyseisellä työpaikalla oli vallitsevana ”jyräyksen kulttuuri”. Ihmiset jyrättiin ja mielipiteet sivuutettiin, vaikka sillä oli negatiivinen vaikutus työn tekemiseen. Samana iltana ihan yhtäkkiä palatessani harrastuksesta minulle tuli ensin fyysisesti huono olo, jonka jälkeen itkin autossa viimeiset kilometrit.
Kotiin päästyäni lähetin työkaverille viestin olostani. Hän kehotti jäämään pois töistä. Oloni oli kamala ja itkin. Soitin ystävälleni ja pyysin häntä luokseni. Muuta en saanut sanottua. Ystäväni oli kanssani myöhään yöhön ja tuli aamulla uudelleen pyytämättä. Olin aamulla uudelleen itkuinen ja ahdistunut, kun soitin työterveyteen.
Työterveyshoitaja otti minut vastaan seuraavana päivänä ja totesi tilanteen olevan akuutti ja selkeästi sairasloman tarpeessa. Seuraavalle viikolle tilattiin aika työterveyslääkärille. Lääkäri totesi testin jälkeen, että minulla on lievä työuupumus. Sairaslomaa hän ei voinut myötää, koska minulla ei ollut sairautta tai vammaa. Lisäksi hän totesi, että tuskin kuitenkaan olet työkykyinen. Mitä vittua, ajattelin. Ei helvetti, ajattelin lisää.. En voinut uskoa tilannetta todeksi, mutta olin liian väsynyt nostaakseni metelin. Lähdin itkien pois vastaanotolta. Ja neljä tuntia myöhemmin kirjotin uuden työnantajan kanssa työsopimuksen.
Kirjoitin myöhemmin sähköpostia lääkärille, jossa ihmettelin hänen päätöstään. Eniten ihmetystä minulle aiheutti se, että ihminen hakee apua ajoissa eikä siinä vaiheessa, kun on siinä kunnossa, että tarvitsee hoitojakson osastolla, että pääsee elämän alkuun. Eikä saa apua!! Lääkäri pahoitteli, mikäli oli ymmärtänyt tilanteeni väärin. Taas ajattelin, että mitä mitä vittua.. mikäli oli ymmärtänyt väärin??? Erikoisemmaksi lääkärin päätöksen tekee se, että hänellä oli tieto työpaikallani vallitsevasta tilanteesta. Työpaikalta oli usea henkilö kertonut minunkin uupumukseen johtaneiden olojen ja muiden tilanteiden aiheuttamasta pahasta olosta. Lääkärin ainoa ratkaisua oli keskustelu työnantajan kanssa, vaikka sen oli minun lisäkseni muutkin henkilöt jo kertoneet olevan mahdotonta ko. ihmisen kanssa.
Neljän viikon irtisanomisaikana olin onneksi viikon lomalla ja loput kaksi viikkoa sinnittelin. Aloitin uuden työn opiskellen alaa kolme viikkoa. Olin koko opiskelun ajan todella väsynyt, vaikka nukuin melko hyvin. Mielestäni kuitenkin pärjäsin hyvin. Epäilys uutta työtä kohtaa oli jo noussut silti pintaan. Syytin mielessäni epämääräisyyttä ja sähläystä aloituksessa. Koin, että saisin tukea, mutta tilanteessa oli mieltäni liikaa epäselvyyttä ja työn tekemiseen koin saaneeni liian vähän opastusta. Työ piti aloittaa heti koulutuksen jälkeen, jolloin minulle tuli täydellinen stoppi. Koin, että en yksinkertaisesti pysty. Pyysin aikalisän. Olin väsynyt edelleen. Päätin pitää loman. Koko kesä lomalla. Sitten olen uusi ihminen ja jaksan, ajattelin. Onnekseni uudessa työpaikassa tämä ymmärrettiin. Salaa mietin, mahdanko aloittaa ollenkaan.
Yli kaksi viikkoa meni, ennen kuin koin, että en ole enää väsynyt. Olin nukkunut jo hyvin pitkään, mutta silti olin joka päivä väsynyt. Jossakin vaiheessa tilanne vaihtui, että olin vain joka toinen päivä väsynyt. Kuukautta myöhemmin koen, että en ole enää väsynyt, mutten oikeastaan vieläkään kokonaan kunnossa.
Kolmen viikon lomailun jälkeen päätin, että en aloita uutta työtä. Vielä viikon lykkäsin ilmoitusta, koska tilanteeseeni on kuulunut kaikkien asioiden lykkääminen tuonnemaksi. Minua ei uskottu, vaan todettiin, että katsotaan se sitten elokuussa uudestaan. Mutkun mä en halua ajattelin.. Mä en halua, koska mä en pysty. Itsevarmuuteni lähes kaikkeen työhön liittyvään on kadonnut. Olin todella hyvä edellisessä työssäni ja tiedän olevani monessa muussakin hyvä, mutta nyt en pysty sitä uskomaan. Siihen ei auta rohkaisu eikä muiden mielipiteet eikä miettiminen pystynkö myöhemmin. Lähipiirissäni minulla on kaksi tuttua, jotka ovat käyneet saman läpi rankemman kautta, joiden kanssa juttelin asiasta. Olen saanut heiltä tukea tunteeseeni ja sanovat sen kuuluvan asiaan. Se menee ohi, kuulemma. Täytyy jutella tästä asiasta seuraavalla kerralla ammatti-ihmisen kanssa. Sehän on myös ollut pelastukseni. Hyvien ystävieni ohella. Hain itse apua terveyskeskuksen psykiatriselta sairaanhoitajalta. Luulen, että ilman taipumusta puhua avoimesti ympärillä olevien ihmisten kanssa en olisi selvinnyt tähänkään saakka näin selväjärkisenä. Onnekseni minulla on ollut muuten asiat hyvin töiden ulkopuolella enkä ole masentunut. Nyt olen omalla lomalla, jos en päätä hakea viimehetken kesätyöpaikkoja pelastaakseni itseni taloudelliselta katastrofilta. Kyseinen katastrofi ei pelota, kummallista sekin..
